Tag Archives: merikortti

Meri.

Kolme vuotta on seinälläni ollut ikivanha merikortti Perämerestä. Kaksi vuotta sitten muutin Perämeren rannalle ja ostin uudet merikortit. Tänä vuonna hankin pienen puisen veneen. Nyt  tutustun siihen viimeiseen luonnonelementtiin joka on minulle vielä outo. Meri. Mitä minä  odotan ?

Kuva: Panu Pohjola
Olen ollut kuvaamassa Alpeilla ja Norjan ja Islannin vuorilla. Olen laskenut koskia Tornion- ja Muonionjoella. Ajanut vuokravenettä sisävesillä. Ajanut mönkiällä, maastoautolla sekä koiravaljakolla erämaissa. Ohjannut vesitasoa Pielisen päällä ja roikkunut helikopterin
ovesta Kukkolankoskella. Ratsastanut pitkin polkuja aina kun mahdollista.  Kävellyt pitkin tuntureita takkaporojen kanssa ja ilman. Syntynyt keskelle metsää. Mutta merta minä en tunne.  En ollenkaan.

Merellä olen ollut vain muutaman melontareissun Pertti Sutisen apuoppaana, syyskuussa. Kylmää, märkää, nälkä  ja kova fyysinen rasitus. Pelastusvarusteilla lastattu kajakkini  suuremman osan aikaa veden alla kuin päällä. Kuvasin dokumenttia Kemin tuulivoimaloiden pystytyksestä. Liikuimme isolla proomulla, keikkuvilla hinaajilla ja pikkuisella punaisella 70-luvun Terhillä, jonka kaiken yli lyövät aallot upottivat öisin aallonmurtajan takana. Onneksi oli nostureita lähellä. Kaverini vei minut luodoille kuvaamaan. Mainingit täyttivät veneen sillä aikaa kun kannoimme kamerat toiselle puolelle luotoa. Minä seisoin vedessä pitämässä venettä ja kaveri veneessä akku sylissä kunnes pumppu oli poistanut enimmän osa vedestä ja pääsimme kolmemetristen aaltojen seasta rantaan.

Takana on myös noin sata talvista vuorokautta Perämeren jäällä safarioppaana ja  kuvausreissuilla. Varsinainen sielunmaisema, hentoinen vaakasuora viiva kahden harmauden välissä. Muistan kun eksyin sinne ensimmäisen ja viimeisen kerran asiakkaiden kanssa täydellisessä hernerokkasumussa. Oli pakko palata rantaan ja ottaa uusi suunta. Ajoin sen jälkeen kelkalla yksin viikon aluetta ristiin rastiin kunnes tunsin jokaisen kiven nimeltä. Sumussa ei auta muu kuin sulkea silmät ja odottaa että kartta kääntyy sisällä oikeinpäin. Entä se kerta ennen joulua kun etsin turvallista reittiä ja uusi jää  notkui kelkan liikkeitä myötäillen ja alla kimalsi syvyys kuin tähtitaivas kirkkaan jään läpi ?

Kuva: Panu Pohjola
Muistan toki myös tyrskytaimenen kalastusreissut upeassa syyssäässä kun keittelimme kahvia veneessä ja ihmettelimme Riskilöitä. Tai kuvausreissuja Sarveen Ahti Kuoppalan tarinoita  kuunnellen tai Ajoksen keskikaljabaariin haastattelemaan vanhoja merenkulkijoita. Niissä  kuvissa on paljon hienoa valoa.

Mutta ajattelen merta.  Jos maantieltä poistetaan kaikki valot ja suuntaviitat ? Jos tie kätkisi  sisäänsä salakavalia kuoppia joita ei näe kuin äärimmäisen harjaantunut silmä ? Jos tiellä olisi  välillä matalia siltoja ja sinun pitäisi tuntea sentilleen autosi korkeus ennenkuin uskallat niistä ali ? Jos tiellä ei olisi rajoja ja se ei johtaisi mihinkään ja jokapaikkaan ?

Hyvien odotusten ja pienen jännityksen vallassa varustelen pientä puista venettäni. Olkoon meri sille armollinen.

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”

Advertisements