Category Archives: Panu Pohjola

Kolmen Kopla: 3. Riekkola, Haparanda

Parin onnistuneen reissun jälkeen Kemissä ja Torniossa aloin miettiä, antaako kotikunta naapureilleen näin paljon etumatkaa? Pikkuisen tiedustelemalla löytyi Haaparannalta Riekkolan luonnonsuojelualue ja luontopolku.

Alueella on latu- ja lenkkipolkuverkosto laavuineen, pienvenesatama, jonkinlainen leirikeskus ja antiikkinen porvareiden kesäasuntoalue. Ja lehtevää mukavaa maastoa taaperrella siellä seassa. Jos alue häviää koskemattomuudessa naapureilleen niin käyttöasteeltaan ja opasteiltaan sekä leppoisuudellaan se nämä taitaa voittaa. Luontopuisto on hyvin merkitty ja siihen saa ladattua opasvihon kaupungin nettisivuilta.

Maannouseman ja entisen asutuksen vaikutuksen täällä huomaa, paikkapaikoin myös nykyisen. Aika erikoista huomata, kuinka erilaiselta jopa meri vaikuttaa kun siirtyy muutaman kilometrin paikasta toiseen.

Riekkolasta ajattelin laskea veneeni vesille ensi kesänä kohti lähellä häämöttäviä saaria.

Riekkolan luontopolku. Kuva: Panu Pohjola

Riekkolan luontopolku. Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

– Panu Pohjola

Advertisements

Kolmen Kopla: 2. Alkunkari, Tornio

Vanha tuttu paikka vuosien takaa valkkaantui 50-vuotisjuhlapäivän retkikohteeksi. Alkunkarinlahden laavupolut ja lintujensuojelualue.

Toiselle lintutornille menee pyörätuolilla kuljettava baana. Tornion kaupungin porukka teki juuri uutta kulkuväylää vanhan tilalle. Oli kuulemma jo ehtinyt lahoamaan siihen kuntoon että sulkeminen oli lähellä. Hienoa Tornio!

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Perillä ensimmäisellä paikalla iso laavu ja silta lintutornille jossa, kuten matkallakin, opaskyltit. Puita liiteri täynnä ja sen takaa polku joka kiertelee rantaa pitkin Leton huvivenesatamaa kohti. Vähän yli 3 km tulee matkaa.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Toinen lintutorni vaati oman pistoreissun, mutta se kannattaa. Paikalla on myös laavu ja torni ehkä alueen hienoimmassa paikassa.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Päätin retkeni Leton kärkeen jossa katselin syksyiselle merelle ja polttelin yhden kuubalaisen sikarin. Kyllä kannatti täyttää vuosia.

Ensi kevään linturetket siis tänne!

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

– Panu Pohjola

Kolmen Kopla: 1. Murhaniemi, Kemi

Perämeren pohjukassa saatiin viettää pitkä ja kaunis syksy 2013. Syyskuussa olin jo vetänyt puuveneeni kuivumaan pakkasten pelossa. Pakkasten, joita vieläkin, tammikuussa 2014, odotellaan. Retkeilin siis pyörällä ja jalan tätä lähiseudun rannikkoa. Kolme hyvin erilaista naapurikuntaa ovat kaikki suojelleet rannoiltaan osan Perämeren rannikkoa. Kemi, Tornio, Haparanda. Näistä vain Kemi on oikeastaan luonteeltaan merikaupunki vaikka ennen Euroopan mahtavin joki Kemijoki sitä sivuaakin. Tornio ja Haparanda ovat keskittyneet Euroopan suurimman vapaana virtaavan joen eli Tornionjoen rannoille. Molemmat ovat kuitenkin, ennen maannousemaa, olleet oikeastaan satamia. Nyt satamat ovat seuranneet merta ja vain joki on jäljellä. Kävin tutustumassa näihin kolmeen suojelualueeseen loppusyksystä 2013, syyskuussa ja lokakuussa. Tässä muutamia muistiinpanojani ja kuvia tästä Kolmen Koplasta.

1. Murhaniemi, Kemi

Sinä päivänä kaipasin tyrskyjä rantakallioihin. Melko hankala vaatimus näillä alavilla rannoilla. No, pyörä pakun perään ja reppu kameroineen ja eväineen pelkääjän paikalle. Valuin hitaasti kohti Suomea. Tavoitteena kalamiesten laavupaikat Puuluodossa Isohaaran kupeella. Siellä olivat paikat niin kamalassa kunnossa että DDRläisiäkin itkettäisi. Onneksi sain tiedon että Kemin Ajoksen Murhaniemessä sijaitsee pieni luonnonsuojelualue öljysataman ja tuulivoimapuiston vieressä. Sinne siis.

Paikan nimi selitettiin parkkipaikalla ja sen jännittävä historia ja luonto, hienoa. Mukavaakin mukavampi polku kiemurtelee tulipaikalle. Siellä uudet opasteet. Huolto on käyttäjien niskoilla, maapuuta saa polttaa. Paikka on vanha hylkeenpyytäjien satama. Pookikivi valvoo vieläkin satamalahden suuta. Vesi on silloin ollut korkeammalla. Pystyy helposti kuvittelemaan kun veneet tai kelkat lähtevät ja tulevat ja nylkijät tekevät työtään. Aikakin on sopiva, myöhäinen syksy.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Tuuli painaa mainingit kivikkoon. Saan niitä näillä kallioilla sen verran mitä tarvitsenkin. Ranta kiemurtelee eteenpäin ja sitä haluaa kävellä loputtomiin. Käännyn kuitenkin takaisin, palatakseni. Hyvä retkikohde, jopa päivän tutkimusretken kohde. Maasto helppokulkuista mutta ei passaa liikuntaesteisille. Tullessa poikkean vielä katsomassa matkailujäänmurtaja Sampoa sen satamassa Ajoksen nokassa.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

– Panu Pohjola

Nyt sitä ollaan rikkaita miehiä.

Kivikauden mittapuulla sitä ollaan nyt rikkaita miehiä Karjalaisen Kimmon kanssa. Kimmo se oli melontaretkillään ihmetellyt Laitakarin rannoilla kummia kiviä. Sehän selvisi että nehän on niitä piikiviä joita olen jahdannut pitkin kesää.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Laitakari on Kemin ensimmäinen satama ja siellä on ollut myös höyrysaha. Alunperin Laitakari on ollut vain kasa kiviä ja ryhmä kareja mutta sitä on laajennettu rimoilla ja painolastimaalla. Painolastien mukana tuota piikiveäkin on paikalle kulkeutunut. Tulli ja satama tulivat sahan jälkeen. Kolmekymmentäluvulla sahan lautatarha paloi ja sodan jälkeen loputkin jo lopetetusta sahasta. Jäljellä on vain raunioita.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Saarelle pääse Kalkkinokalta Kemistä lyhyimmällä matkalla. Mantereen puolella on vielä hyvä nousta maihin. Merenpuolella on pari laavua jäljellä ajasta jolloin Laitakari oli suosittu retkikohde. Kuuleman mukaan punkkikannan saapuminen karkoitti retkeilijät. Eipä löytynyt yhtään punkkia vaikka piti olla paras punkkiaika. Hyvä niin.

Toinen laavuista on vielä hyvässä kunnossa ja toinenkin käyttökelpoinen. Paremman lähellä on jätteiden keräysastiat ja tyhjä puulaatikko. Myös ulkokäymälä on vielä paikoillaan. Mahtaako kukaan noita huoltaa?

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

No rannat ovat täynnä rimaa ja siellä täällä kilahtelee piikiven paloja. Poimin muutaman mukaan että saapi taas tuluksilla tulta iskeä. Mutta jäi niitä vielä sinullekin.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kemin ja Tornion edustan saarissa on törmännyt tähän mennessä kummalliseen autioon tunnelmaan ja siihen että luonto valtaa takaisin joskus ihmisen valloittamaa maata. Katoavainen on ihmisen kädenjälki.

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”

Piikiven etsintää osa I: Kalman hajua Kuusiluodolla

Tulukset ovat ainoat säälliset välineet tehdä tuli. Tuluksissa on pari kolme oleellista osaa. Yksi on karkku eli tulusrauta. Toinen on piikivi josta kipinä isketään taulaan. Lipeässä keitetty ja muokattu taula alkaa helposti ja sitkeästi kytemään kipinästä. Ei ole kummonenkaan konsti siirtää tämä kyty palavaan aineeseen. Tästä tavasta tehdä tuli ei olisi vieläkään luovuttu jos Suomen maaperästä löytyisi piikiveä. Mutta kun ei löydy. Ja piikivi kuluu kun sitä raudalla isketään.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Piikiveä saattaa löytää Perämeren saarista, joihin piikivimaista tulleet purjelaivat ovat purkaneet painolastiaan. Painolasti oli nimittäin usein kiviä. Piikiveni ehdyttyä jouduin hetkeksi suuntaamaan retkeni pelkästään sellaisiin saariin, joissa tiedetään olleen satama. Täällä pohjan perukoilla satamia oli ainakin sahasaarten rannoilla.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Ensimmäinen piikivireissu suuntautui Kuusiluotoon Tornion edustalla. Saaren suuresta sahayhteisöstä ei ole kuin hämmentäviä raunioita jäljellä. Saaren keskellä on iso monttu. Onkohan sieltä viety myös hiekkaa? Olen kuullut että montussa oli Lapin sodan aikana piilossa suomalainen tykki joka ammuskeli saksalaisia. Saksalaiset ammuskelivat tietenkin takaisin ja sama tarina kertoi että siihen sitten sahakin loppui. Joitakin rakennuksia on vielä jäljellä ja yhden asuntorakennuksen rauniot näyttävät siltä, että on saattanut pikku räjähdys autella luontoa paikkojen ennallistamisessa. Luonto on muutenkin voimalla ottanut takaisin omaansa, jopa tuota monttua. Se on tutkimukseni mukaan vielä viimevuosin toiminut Outokummun kuonavarastona.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Rannoilla on tuhoutuneita laiturirakenteita ja kiviä, mutta en löytänyt piikiveä. Villiintyneet koristekasvit olivat valloittaneet hienostotalon kivijalan ja käytävän portaineen. Jonkinlaista pajarakennusta oli koitettu ottaa uusiokäyttöön, mutta remontti oli jäänyt kesken. Luonto tuhoaa jopa isoa viemäriä, joka laski mereen pajan lähistöllä. Vandalismi on auttanut luontoa.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Saarella leijuvan kalman tunnun kruunasi rannalta löytynyt kuollut harmaahylje. Erikoinen atomisodan jälkeinen tunnelma sai siitä kruunun.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Saarelle on lyhyt matka Tornion uusitusta Leton huvivenesatamasta. Sataman puoleisella rannalla on mahdollisuus päästä maihin ja sinne oli improvisoitu jonkinlainen tulipaikkakin. Muuta huoltoa saarella ei toistaiseksi ainakaan ole. Jos ei tunnelma ja vieressä jumputtava Outokummun tehdas haittaa niin Kuusiluodolla on paljon raunioita tutkittavaksi. Taitaapa olla joku geokätkökin etsittävänä.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”

Liminganlahden luontokeskus

Liminganlahdella on näitä luontokuvaajia välillä niin että ei sekaan tahdo sopia, mutta eipä se paikan hienoutta mitenkään haittaa.

Liminganlahti

Kuva: Panu Pohjola

Luontokeskus on rakennettu Liminganlahden opastuskeskusta korvaamaan yhdelle Suomen parhaista muutolintupaikoista. Ja komea siitä tulikin. Ravintola ja kokoontumistiloja ja lintunäyttely jossa on melko jäätäviä kuvia suomalaisilta lintukuvaajilta. Näyttely on myös hyvin rakennettu ja siellä viihtyy pitkään. Varsinainen audiovisuaalinen elämyspuisto.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Vajaan kilometrin polku johtaa lintutornille, jonne mahtuu alas ja ylös, molempiin kolmekymmentä henkeä. Alas pääsee myös liikuntarajoitteiset. Jono ei kuuleman mukaan parhaina aikoina ylety ihan luontokeskukselle asti, mutta matkalle on kuitenkin rakennettu myös taukopaikkoja ja tauluja joista selviää millaisella vauhdilla Perämeri kutistuu. Minunkin ensimmäinen käyntipaikkani Liminganlahden ruovikoissa kahdeksankymmentäluvulla oli jo parisataa metriä kuivalla maalla. Eikös sitä Merenkurkkua jo saisi umpeen ettei Perämeri kokonaan katoa?

Liminganlahti

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Liminganlahti

Kuva: Panu Pohjola

Kun Limingalle matkustaa niin kannattaa käydä vilkaisemassa todella idyllinen Vanha-Liminka ja sen museoalue.

Liminganlahden luontokeskus on minulla vakiokohteiden listalla nykyään.

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”

Hailuoto

Hailuodon kova maine jo Kustaa Vilkunan filmeistä ja Samuli Paulaharjun kertomuksista ajoi minutkin tuolle paripeninkulmaiselle saarelle. Tarkoitus oli viettää saarella kokonainen viikonloppu ja vaellella saarelle tehdyillä reiteillä. Toisin kuitenkin kävi.

Lauttamatka hailuotoon. Kuva: Panu Pohjola

Lauttamatka hailuotoon. Kuva: Panu Pohjola

Hailuotodon tiestä seitsemisen kilometriä on lauttamatkaa. Lautoille mahtuu noin viisikymmentä autoa. Päivällä on EU sääntöjen mukainen paussi ja sen jälkeen lautta saattaa olla täyttä, muuten lauttamatka on sujuva.

Lauttaranta on saaren toisessa päässä ja kapea päällystetty tie vie  seitsemänkymmentälukulaisen maaseudun läpi kylälle. Jos parissa kohtaa ummistaa silmänsä pellon reunojen ”dinosauruksen munilta” niin voisi hyvin kuvitella saapuneensa Pohjois-Suomen maaseudulle ennen EU:ta.

Kylällä on muutama majoitusliike, kauppa, bensiiniasema, ravintoloita ja käsityömyymälä. Painelin tietenkin ensimmäisenä kotiseutumuseoon etsimään silakanpyytäjien sun muiden meriseikkailijoiden jälkiä. Turhaan. Koluamisen jälkeen löysin yhden hoitamattoman verkkoveneen ladontapaisesta. Muu oli perinteistä maatalousesineistöä. Yksi pieni torpantapainen oli mukava. Pienellä hartaudella tutkin miten käytännöllistä ihmisen asuminen on ollut. Ja kuinka vähällä mutta toimivalla tavaralla on voitu tulla toimeen.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Marjaniemi ja sen majakka sekä luontokeskus oli seuraava kohde. Majakka oli kiinni. Luontokeskus oli vähän pettymys. Minä en jaksa seurata isoja videoprojisointeja tai selailla kosketusnäytöltä sisältöä, jossa ei ole dramaturgista koukkua. Näitä sisältöjä kannattaisi mielestäni pukea tarinoiksi. Niitä jaksan kuunnella loputtomiin. Olihan siellä muutama hieno perinteinenkin asetelma, mutta valitettavasti siinä nurkassa jossa kuvattiin Hailuodon luonnon erikoispiirteitä ei ollut valoja. Pimeässä jäi hämärän peittoon tuo minulle tärkein anti.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Jotenkin loppukesän ja arvatenkin hektisen sesongin lopettelun tunnelma näkyi myös muualla. Lounaalla kuulin kun paikalliset kyselivät toisiltaan, että mikä kansainvaellus täällä nyt taas on. Paikallisuus taisi kuitenkin olla suhteellista, koska murre kuullosti enemmän Espoolta kuin Hailuodolta. Hinnoistakin päätellen oltiin Espoossa. Hyvää oli silti.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Käsityömyymälästä olisi takuulla lähtenyt mukaan kunnon Hailuotolainen villapaita, jos kokoja olisi ollut ja budjetti sallinut. Ostin sitten hienon leikkuulaudan. Eipä tarvi tanskasta tilata. Hienoa muutenkin, että paikallisten käsitöitä on myynnissä. Katselin molemmissa myymälöissä myös paikallisten valokuvia.

Lähdin majataloon hakemaan avainta varaamaani huoneeseen ennen pikku vaellukselle lähtöä. Eipä löytynyt sijaa majatalosta. Huone oli annettu muille. Että semmosta. Tutkiskelin karttaa ja lautta-aikataulua, joita on hyvin jaossa eri puolilla, ja totesin että ehdin parille lintutornille käymään ennen toiseksi viimeisen lautan lähtöä. Kirkkosalmella alkoi jahtikausi nokikanoilla. Lintutorni, kuten Marjaniemen polut näyttivät sopivan myös liikuntaesteisille ja silmiini tarttuikin lause, että Hailuodosta voisi tulla lintumatkailun ja ekomatkailun kohde. Kannatetaan.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Jatkoin autolla matkaa ja kävin katsomassa Petsamonlaiturilla. Siellä oli siisti taukotupa jossa tosin määräaikaishuolto olisi syytä olla ollut jo viikkoja sitten. Minua mietityttää, että mikä tämä laituri oikein sitten on ollut. Se ei selvinnyt mistään.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Hailuodolle kannattaa varmasti mennä veneellä Oulusta. Liikuntarajotteiselle lintuharrastajalle paikka voi olla varsinainen Mekka. Minä en usko meneväni sinne takaisin jos ei satu tulemaan työkeikkaa. Esimerkiksi merimetsojen muuttoaikaan.

Mutta tuuli. Voimakas, mutta lempeä merituuli oli Hailuodossa Eurooppalaista ykkösluokkaa raikkaudessaan. Sen minä otin sieltä mukaani.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”