Author Archives: Meri Marttinen

Myrskyvaroitus

Viikonloppu piti viettää rauhallisesti kalastellen, mutta paikoitellen lahtiin ilmestyneet jäät ja myrskyvaroitus saivat pysymään turvallisesti maan kamaralla, ulkoilmaan piti kuitenkin päästä, joten goretexiä niskaan ja Eino-myrskyä morjestamaan.

Kuva: Keijo Suihko

Kuva: Keijo Suihko

Yöllä vedenpinta kävi reilusti normaalia korkeammalla ja muutama päivä sitten merenlahteen syntynyt ohut jääkerros siirtyi reippaan aallokon vauhdittamana pitkälle maalle. Puolen metrin kerros parin sentin paksuisia jäänkappaleita saattoi olla ehkä liukkain alusta, missä olen ikinä kävellyt joten pitkälle siinä ei uskaltanut seikkailla. Tuulen mukana kasvoja piiskaava lumisade ja merestä lentävät pärskeetkin mahdollistivat kuvauksen vain sukelluskotelolla varustetulla kameralla, joten kuvauskin jäi vähälle. Piti siis vain tyytyä katselemaan lähes 20m/s puhaltavaa tuulta ja sen voimakkuutta.

Kuva: Keijo Suihko

Kuva: Keijo Suihko

Kuva: Keijo Suihko

Kuva: Keijo Suihko

Satamassa piti käydä auttamassa veneen kiinnityksessä takaisin laituriin, myrsky oli heiluttanut pienestä veneestä köydet löysälle ja valomaston poikki. Omistajaa ei äkkiseltään saatu kiinni, joten paikalla olleet kalastajat sitoivat veneen paremmin kiinni uuteen paikkaan ennen kuin isompia vahinkoja pääsi sattumaan. Löystyneitä köysiä ja paria pudonnuta oksaa lukuunottamatta syysmyrsky näytti menevän ohi ilman isompia vahinkoja.

Jos olisin uskonut aamulla netistä luettuja uutisia ja olisin pysynyt sisätiloissa, välttänyt tarpeetonta ulkona liikkumista ja pysynyt aukeilla paikoilla, pois puiden luota, olisi tämäkin myrsky jäänyt näkemättä. Myrsky voi olla pelottavakin asia, mutta kun järki pysyy päässä ja kunnolliset ulkoiluvaatteet päällä niin jopa myrskystä voi nauttia. Vesille ei myrskyssä pidä lähteä, mutta maalta katsottuna myrskykin on omalla tavallaan kaunis luonnonnäytös.

– Keijo Suihko

KIRJOITTAJASTA
“Huono sää on vain tekosyy jäädä sisälle.”
Ensihoitajana nykyisin ja eräoppaana aikaisemmin toiminut Keijo liikkuu vapaa-aikanaan ulkona kaikkina vuodenaikoina, maalla, pinnalla ja pinnan alla.  Harrastuksia on monia, mutta ne sitoutuvat jotenkin aina luontoon, muun muassa harppuunakalastus, laitesukellus ja metsästys.

Syksy yllättää taas

Onneksi ei tälle syksylle ole vielä tullut uutisia, joissa talvi yllätti autoilijat, mutta syksy kuitenkin saapui jo perämeren pohjukkaan ja luonto alkaa valmistautua talveen. Rannat jäätyivät jo lahden pohjukoissa ja veneellä lähtiessä sai kahlailla jäiden seassa. Syksyisellä merellä rauha korostuu kesääkin enemmän, sillä kulkijoita on todella harvassa, huviveneet on suurelta osin nosteltu jo maille ja iso osa kulkijoista on kalastajia.

Kuva: Keijo Suihko

Kuva: Keijo Suihko

Syksy on omasta mielestäni parasta kalastusaikaa, kalat liikkuvat aktiivisesti ja lähellä rantoja. Välineetkin pysyvät puhtaina, kun vedet ovat kirkastuneet. Syksyisellä merellä kokee myös monia asioita, jotka jäävät keskikesällä kokematta ja joita ilolla muistelee talviöinä. Nuoren hylkeen kanssa vaihdetut katseet kallioluodolla saa hymyn väkisinkin suupieliin, samoin auringon laskun jälkeen istustelu jäätyneellä hiekkarannalla kuunvalossa lämmittää sydäntä vilunväreistä huolimatta.

Kuva: Keijo Suihko

Kuva: Keijo Suihko

Syksyisellä merellä on kuitenkin syystä vähän kulkijoita, ilman kunnollisia varusteita sinne ei kannata mennä. Veneen pitää olla kunnossa ja pelastusliivien päällä pienelläkin venematkalla. Itse olen jo muutaman vuoden kulkenut pelastuspuvussa ja paukkuliiveissä kevät- ja syysvesillä, jolloin pieni uimareissukaan ei haittaa, vaan jopa piristää. Pari asteinen vesi ei anna armoa, jos sinne joutuu uimasilleen varustautumatta.

Suurelta osin syysluonnosta saa hyviä muistoja, mutta ajoittain reissuilla tulee vastaan asioita, jotka pistää vihaksi. Tälle kesälle omalle kohdalle on tullut vastaan jo kahteen otteeseen kelluvia öljytynnyreitä. Nyt löytyi 20 l tynnyri täynnä käyttämätöntä öljyä, melkein puhki hakkautuneessa tynnyrissä kallioluodolta. Pari päivää vielä aallokossa ja hylkeen lepopaikka olisi saastunut pahoin. Voi vaan ihmetellä kuka on niin tyhmä, että näitä mereen pudottelee ja kenellä on varaa heittää korkealaatuista öljyä pois?

Kuva: Keijo Suihko

Kuva: Keijo Suihko

– Keijo Suihko

KIRJOITTAJASTA
“Huono sää on vain tekosyy jäädä sisälle.”
Ensihoitajana nykyisin ja eräoppaana aikaisemmin toiminut Keijo liikkuu vapaa-aikanaan ulkona kaikkina vuodenaikoina, maalla, pinnalla ja pinnan alla.  Harrastuksia on monia, mutta ne sitoutuvat jotenkin aina luontoon, muun muassa harppuunakalastus, laitesukellus ja metsästys.

Nyt sitä ollaan rikkaita miehiä.

Kivikauden mittapuulla sitä ollaan nyt rikkaita miehiä Karjalaisen Kimmon kanssa. Kimmo se oli melontaretkillään ihmetellyt Laitakarin rannoilla kummia kiviä. Sehän selvisi että nehän on niitä piikiviä joita olen jahdannut pitkin kesää.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Laitakari on Kemin ensimmäinen satama ja siellä on ollut myös höyrysaha. Alunperin Laitakari on ollut vain kasa kiviä ja ryhmä kareja mutta sitä on laajennettu rimoilla ja painolastimaalla. Painolastien mukana tuota piikiveäkin on paikalle kulkeutunut. Tulli ja satama tulivat sahan jälkeen. Kolmekymmentäluvulla sahan lautatarha paloi ja sodan jälkeen loputkin jo lopetetusta sahasta. Jäljellä on vain raunioita.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Saarelle pääse Kalkkinokalta Kemistä lyhyimmällä matkalla. Mantereen puolella on vielä hyvä nousta maihin. Merenpuolella on pari laavua jäljellä ajasta jolloin Laitakari oli suosittu retkikohde. Kuuleman mukaan punkkikannan saapuminen karkoitti retkeilijät. Eipä löytynyt yhtään punkkia vaikka piti olla paras punkkiaika. Hyvä niin.

Toinen laavuista on vielä hyvässä kunnossa ja toinenkin käyttökelpoinen. Paremman lähellä on jätteiden keräysastiat ja tyhjä puulaatikko. Myös ulkokäymälä on vielä paikoillaan. Mahtaako kukaan noita huoltaa?

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

No rannat ovat täynnä rimaa ja siellä täällä kilahtelee piikiven paloja. Poimin muutaman mukaan että saapi taas tuluksilla tulta iskeä. Mutta jäi niitä vielä sinullekin.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kemin ja Tornion edustan saarissa on törmännyt tähän mennessä kummalliseen autioon tunnelmaan ja siihen että luonto valtaa takaisin joskus ihmisen valloittamaa maata. Katoavainen on ihmisen kädenjälki.

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”

Piikiven etsintää osa I: Kalman hajua Kuusiluodolla

Tulukset ovat ainoat säälliset välineet tehdä tuli. Tuluksissa on pari kolme oleellista osaa. Yksi on karkku eli tulusrauta. Toinen on piikivi josta kipinä isketään taulaan. Lipeässä keitetty ja muokattu taula alkaa helposti ja sitkeästi kytemään kipinästä. Ei ole kummonenkaan konsti siirtää tämä kyty palavaan aineeseen. Tästä tavasta tehdä tuli ei olisi vieläkään luovuttu jos Suomen maaperästä löytyisi piikiveä. Mutta kun ei löydy. Ja piikivi kuluu kun sitä raudalla isketään.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Piikiveä saattaa löytää Perämeren saarista, joihin piikivimaista tulleet purjelaivat ovat purkaneet painolastiaan. Painolasti oli nimittäin usein kiviä. Piikiveni ehdyttyä jouduin hetkeksi suuntaamaan retkeni pelkästään sellaisiin saariin, joissa tiedetään olleen satama. Täällä pohjan perukoilla satamia oli ainakin sahasaarten rannoilla.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Ensimmäinen piikivireissu suuntautui Kuusiluotoon Tornion edustalla. Saaren suuresta sahayhteisöstä ei ole kuin hämmentäviä raunioita jäljellä. Saaren keskellä on iso monttu. Onkohan sieltä viety myös hiekkaa? Olen kuullut että montussa oli Lapin sodan aikana piilossa suomalainen tykki joka ammuskeli saksalaisia. Saksalaiset ammuskelivat tietenkin takaisin ja sama tarina kertoi että siihen sitten sahakin loppui. Joitakin rakennuksia on vielä jäljellä ja yhden asuntorakennuksen rauniot näyttävät siltä, että on saattanut pikku räjähdys autella luontoa paikkojen ennallistamisessa. Luonto on muutenkin voimalla ottanut takaisin omaansa, jopa tuota monttua. Se on tutkimukseni mukaan vielä viimevuosin toiminut Outokummun kuonavarastona.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Rannoilla on tuhoutuneita laiturirakenteita ja kiviä, mutta en löytänyt piikiveä. Villiintyneet koristekasvit olivat valloittaneet hienostotalon kivijalan ja käytävän portaineen. Jonkinlaista pajarakennusta oli koitettu ottaa uusiokäyttöön, mutta remontti oli jäänyt kesken. Luonto tuhoaa jopa isoa viemäriä, joka laski mereen pajan lähistöllä. Vandalismi on auttanut luontoa.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Saarella leijuvan kalman tunnun kruunasi rannalta löytynyt kuollut harmaahylje. Erikoinen atomisodan jälkeinen tunnelma sai siitä kruunun.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Saarelle on lyhyt matka Tornion uusitusta Leton huvivenesatamasta. Sataman puoleisella rannalla on mahdollisuus päästä maihin ja sinne oli improvisoitu jonkinlainen tulipaikkakin. Muuta huoltoa saarella ei toistaiseksi ainakaan ole. Jos ei tunnelma ja vieressä jumputtava Outokummun tehdas haittaa niin Kuusiluodolla on paljon raunioita tutkittavaksi. Taitaapa olla joku geokätkökin etsittävänä.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”

Syyspäivän melontaretki Oulun saaristoon

Kolme maantieteilijää, yhtä monta kajakkia ja yksi vaatimattomalta kuulostava haaste: elävänä Oulun edustalla sijaitsevalle Hermannien saariryhmälle.

Hermannit ovat siis kolmen matalan saaren yhteenliittymä ja lähimmät saaret Toppilan kanavasta tulevalle melojalle. Merellä liikkuessa saaret näyttävät olevan niin lähellä, että eksyminenkin tuntuu vaikealta – jopa maantieteilijälle. Noin tunnin melomisen jälkeen olemme edenneet Tukkisaaren laiturilta ulapan yli määränpäänämme olevalle saariryhmälle. Ranta on niin matalaa, että joudumme raahaamaan kajakit kahlaten jo vähän matkan päästä, mutta onneksemme syksy ei vielä ole kylmentänyt vettä liiaksi.

Kuva: Juha Kalaoja

Kuva: Juha Kalaoja

Parasta saarella on sen itäpuolella sijaitseva hiekkaranta. Karkea hiekka narskuu mukavasti paljaan jalan alla ja maisema on tyypilliseen tapaan erittäin rauhallinen – ja samalla myös rauhoittava. Makkaranpaisto aurinkoisena ja lämpimänä syyspäivänä tuo mukavaa vaihtelua ja piristystä arkeen. Jos Oulu ei sattumoisin tunnu tarpeeksi rauhalliselta paikalta, niin kannattaa tulla tänne. Kuulemamme mukaan saariryhmä on kesäaikaan veneilijöiden suuressa suosiossa ja tälläkin kertaa tapaamme yhden saarelle rantautuneen matkailijan.

Kuva: Juha Kalaoja

Kuva: Juha Kalaoja

Vasta tänä kesänä aloitettu melontaharrastus on tuonut mukanaan runsaasti miellyttäviä kokemuksia, liikunnallista iloa ja kehollista mielihyvää. Ja vaikka kyse on pienestä muutoksessa maiseman havaitsemisessa, liplottelu vedenpinnan tasolla antaa aivan uuden näkökulman kotikaupungin visuaaliseen antiin ja korostaa myös sen merellisyyttä. Meloessa mietin usein myös sitä, miksi kukaan ei järjestä kesäisin turisteille suunnattuja opastettuja melontaretkiä Oulujoen suistoon. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä laji, joka on nopeasti opeteltavissa ja soveltuu lähes jokaiselle. Melonnasta kiinnostuneille voin suositella oululaisten melontakerhojen alkeiskursseja, jotka tarjoavat helpon ja mukavan aloituksen uuden harrastuksen pariin.

Kuva: Juha Kalaoja

Kuva: Juha Kalaoja

Aurinkoinen melontapäivä ja uusien saarten valloitus jätti palavan halun kiertää Oulun saaristossa kajakin ja kameran kanssa myös myöhemmin. Onneksemme lähes tyyni keli (1 m/s) antoi hyvän mahdollisuuden mennä merelle myös tällaisille aloitteleville melojille.

Matkailen tänne mielikuvissani jo samantien uudestaan. Helteinen kesäpäivä, ilta-auringon tunnelmalliset sävyt, suotuisa merituuli, hyvää seuraa, uimista ja maistuvia reissueväitä. Siinä on edellytykset elämykselliseen melontaretkeen lähellä kaupunkia.

– Juha Kalaoja

KIRJOITTAJASTA
Synnynnäinen maantieteilijä. Valokuvaaja ja maisemavideoiden tuottaja. Hailuodon kesäasukas. Kotimaan kauneuden ihailija. Ikuinen optimisti. Rakastan maisemassa olemista ja siitä nauttimista kaikilla aisteilla. Välitän kokemuksiani kuvien, videoiden ja kirjoitusten kautta. Teen parhaillaan väitöskirjaa Oulun yliopiston maantieteen laitoksella aiheesta ”Kuvista mielikuviksi: valokuvat Suomi-brändin vetovoimatekijöinä”. Lisätietoja minusta löydät
kotisivuiltani.

Liminganlahden luontokeskus

Liminganlahdella on näitä luontokuvaajia välillä niin että ei sekaan tahdo sopia, mutta eipä se paikan hienoutta mitenkään haittaa.

Liminganlahti

Kuva: Panu Pohjola

Luontokeskus on rakennettu Liminganlahden opastuskeskusta korvaamaan yhdelle Suomen parhaista muutolintupaikoista. Ja komea siitä tulikin. Ravintola ja kokoontumistiloja ja lintunäyttely jossa on melko jäätäviä kuvia suomalaisilta lintukuvaajilta. Näyttely on myös hyvin rakennettu ja siellä viihtyy pitkään. Varsinainen audiovisuaalinen elämyspuisto.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Vajaan kilometrin polku johtaa lintutornille, jonne mahtuu alas ja ylös, molempiin kolmekymmentä henkeä. Alas pääsee myös liikuntarajoitteiset. Jono ei kuuleman mukaan parhaina aikoina ylety ihan luontokeskukselle asti, mutta matkalle on kuitenkin rakennettu myös taukopaikkoja ja tauluja joista selviää millaisella vauhdilla Perämeri kutistuu. Minunkin ensimmäinen käyntipaikkani Liminganlahden ruovikoissa kahdeksankymmentäluvulla oli jo parisataa metriä kuivalla maalla. Eikös sitä Merenkurkkua jo saisi umpeen ettei Perämeri kokonaan katoa?

Liminganlahti

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Liminganlahti

Kuva: Panu Pohjola

Kun Limingalle matkustaa niin kannattaa käydä vilkaisemassa todella idyllinen Vanha-Liminka ja sen museoalue.

Liminganlahden luontokeskus on minulla vakiokohteiden listalla nykyään.

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”

Hailuoto

Hailuodon kova maine jo Kustaa Vilkunan filmeistä ja Samuli Paulaharjun kertomuksista ajoi minutkin tuolle paripeninkulmaiselle saarelle. Tarkoitus oli viettää saarella kokonainen viikonloppu ja vaellella saarelle tehdyillä reiteillä. Toisin kuitenkin kävi.

Lauttamatka hailuotoon. Kuva: Panu Pohjola

Lauttamatka hailuotoon. Kuva: Panu Pohjola

Hailuotodon tiestä seitsemisen kilometriä on lauttamatkaa. Lautoille mahtuu noin viisikymmentä autoa. Päivällä on EU sääntöjen mukainen paussi ja sen jälkeen lautta saattaa olla täyttä, muuten lauttamatka on sujuva.

Lauttaranta on saaren toisessa päässä ja kapea päällystetty tie vie  seitsemänkymmentälukulaisen maaseudun läpi kylälle. Jos parissa kohtaa ummistaa silmänsä pellon reunojen ”dinosauruksen munilta” niin voisi hyvin kuvitella saapuneensa Pohjois-Suomen maaseudulle ennen EU:ta.

Kylällä on muutama majoitusliike, kauppa, bensiiniasema, ravintoloita ja käsityömyymälä. Painelin tietenkin ensimmäisenä kotiseutumuseoon etsimään silakanpyytäjien sun muiden meriseikkailijoiden jälkiä. Turhaan. Koluamisen jälkeen löysin yhden hoitamattoman verkkoveneen ladontapaisesta. Muu oli perinteistä maatalousesineistöä. Yksi pieni torpantapainen oli mukava. Pienellä hartaudella tutkin miten käytännöllistä ihmisen asuminen on ollut. Ja kuinka vähällä mutta toimivalla tavaralla on voitu tulla toimeen.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Marjaniemi ja sen majakka sekä luontokeskus oli seuraava kohde. Majakka oli kiinni. Luontokeskus oli vähän pettymys. Minä en jaksa seurata isoja videoprojisointeja tai selailla kosketusnäytöltä sisältöä, jossa ei ole dramaturgista koukkua. Näitä sisältöjä kannattaisi mielestäni pukea tarinoiksi. Niitä jaksan kuunnella loputtomiin. Olihan siellä muutama hieno perinteinenkin asetelma, mutta valitettavasti siinä nurkassa jossa kuvattiin Hailuodon luonnon erikoispiirteitä ei ollut valoja. Pimeässä jäi hämärän peittoon tuo minulle tärkein anti.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Jotenkin loppukesän ja arvatenkin hektisen sesongin lopettelun tunnelma näkyi myös muualla. Lounaalla kuulin kun paikalliset kyselivät toisiltaan, että mikä kansainvaellus täällä nyt taas on. Paikallisuus taisi kuitenkin olla suhteellista, koska murre kuullosti enemmän Espoolta kuin Hailuodolta. Hinnoistakin päätellen oltiin Espoossa. Hyvää oli silti.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Käsityömyymälästä olisi takuulla lähtenyt mukaan kunnon Hailuotolainen villapaita, jos kokoja olisi ollut ja budjetti sallinut. Ostin sitten hienon leikkuulaudan. Eipä tarvi tanskasta tilata. Hienoa muutenkin, että paikallisten käsitöitä on myynnissä. Katselin molemmissa myymälöissä myös paikallisten valokuvia.

Lähdin majataloon hakemaan avainta varaamaani huoneeseen ennen pikku vaellukselle lähtöä. Eipä löytynyt sijaa majatalosta. Huone oli annettu muille. Että semmosta. Tutkiskelin karttaa ja lautta-aikataulua, joita on hyvin jaossa eri puolilla, ja totesin että ehdin parille lintutornille käymään ennen toiseksi viimeisen lautan lähtöä. Kirkkosalmella alkoi jahtikausi nokikanoilla. Lintutorni, kuten Marjaniemen polut näyttivät sopivan myös liikuntaesteisille ja silmiini tarttuikin lause, että Hailuodosta voisi tulla lintumatkailun ja ekomatkailun kohde. Kannatetaan.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Jatkoin autolla matkaa ja kävin katsomassa Petsamonlaiturilla. Siellä oli siisti taukotupa jossa tosin määräaikaishuolto olisi syytä olla ollut jo viikkoja sitten. Minua mietityttää, että mikä tämä laituri oikein sitten on ollut. Se ei selvinnyt mistään.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

Hailuodolle kannattaa varmasti mennä veneellä Oulusta. Liikuntarajotteiselle lintuharrastajalle paikka voi olla varsinainen Mekka. Minä en usko meneväni sinne takaisin jos ei satu tulemaan työkeikkaa. Esimerkiksi merimetsojen muuttoaikaan.

Mutta tuuli. Voimakas, mutta lempeä merituuli oli Hailuodossa Eurooppalaista ykkösluokkaa raikkaudessaan. Sen minä otin sieltä mukaani.

Kuva: Panu Pohjola

Kuva: Panu Pohjola

– Panu Pohjola

KIRJOITTAJASTA
Panu Pohjola, Ruotsissa asuva suomalainen elokuvantekijä ja valokuvaaja. Toimii alan opettajana. Entinen erä- ja luonto-opas joka viihtyy pikkukaupunkien asvalteilla. “Minua on aina kiinnostanut valo, mekaniikka ja eläimet. Harrastan hevosia, maailman menoa, perinne-eräilyä ja kädentaitojen kehittämistä.”